Kojelauta |  Seuraa blogia |  Lisää blogeja |  Luo blogi! | 
Anna bloggaajalle lahja | Sivun alkuun | Seuraa blogia | Ilmoita blogista
Kirjoittaja

Perhepäivähoidon arkea ja päivänpaistetta. Kirjoittajana omassa kodissaan työskentelevä kunnallinen perhepäivähoitaja.

En mainitse hoidossa olevia lapsia tai perheitä nimeltä, ja muutoinkin vältän juttuja, joista lapset tai perheet ovat tunnistettavissa.

Toivon myös, että jos satut tunnistamaan minut, et sitä julkisesti tällä ilmaise, esim. kommenteissasi tai vieraskirjassani.

Nyt voit halutessasi lähettää minulle myös sähköpostia: ipanailoa(a)gmail.com

Kiitos

Värityskuvia
Lorupuoti

Ruoka(ilu)sota?


 
Ruoka ja syöminen ovat jokapäiväinen asia, ja tärkeä sellainen meille kaikille. Terveellinen ruoka päivähoidossa taas pitäisi olla itsestäänselvyys. Mitä sitten jos lapsi ei jostain syystä syökään? Miten toimitaan syömättömän, nirson tai muuten pöydässä oikuttelevan lapsen kanssa? Jokainen hoitaja on varmasti joskus törmännyt lapseen joka ei halua syödä, lapsen, jonka mielestä ruoka on  pahaa, tai lapsen, jonka lautaselle jää aina ne vihannekset. Silloin hoitaja alkaa yleensä miettiä, miksi näin tapahtuu ja mitä asia korjaamiseksi voisi tehdä. Tokikin asiassa autaa se, että vanhempien kanssa asiasta keskustellaan niin, että hoidossa ja kotona linja ruokailun suhteen olisi sama.

Aivan aluksi pitää mielestäni muistaa, että se ruoka, mitä hoidossa yleensä tarjotaan on hyvää ja terveellistä. Me ruokaa laittavat aikuiset yleensä suhtaudumme tekemäämme ruokaan tunteella, ja suurinta osaa ruoanvalmistajista varmasti jollain tasolla loukkaa se, jos ruokaa arvostellaan. Hoidossa olevat lapset ovat yleensä aika pieniä, joten kannattaa pitää mielessä, että lapsella ei välttämättä ole kokemusta muiden kuin oman äitinsä laittamasta ruoasta. Ja jokainen joka ruokaa laittaa varmasti on huomannut myös sen, että ruoan maku vaihtelee samankin tekijän jäljiltä, saati sitten jos tekijä on eri.  Eli muista - tarjoamasi ruoka on hyvää - ja syöjä saa olla eri mieltä kanssasi ruoan maittavuudesta.

Toiseksi täytyy muistaa, että kukaan lapsi ei näe Suomessa nälkää täyden lautasen ollessa nenän edessä. Samakin lapsi voi syödä toisena päivänä hyvin toisena taas ei. Jos ruoka ei maita ja lapsi on normaali painoinen, niin turha syömisestä on mitään numeroa tehdä -nälkäinen lapsi kyllä syö - jos ei juuri tällä aterialla, niin sitten seuraavalla. Lapsen täytyy saada itse päättää kuinka paljon syö, ja pahimmillaan ainainen patistaminen ja tuputtaminen saattaa johtaa siihen, ettei lapsi enää tunnista näläntunnetta ja lopulta lapsi saattaa sairastua jopa anoreksiaan tai bulimiaan.

Ruokapöydässä nirsoilevalle lapselle on hyvä laittaa tarjolle kaikkea ruokaa mitä on esillä, siis jos  ruokana olisi esim. kuvan mukainen lounas, niin nirsoilevalle lapselle laitettaisiin kaikkea kuvassa näkyvää lautaselle, sen mukaan mitä tietää lapsen syövän. Esimerkiksi lapselle, joka ei halua syödä salaattia, laitettaisiin muuten normaali annos ruokaa, mutta salaatista vain makuannos:kurkku-salaatti-tomaattipalat. Lautanen annetaan lapselle ilman "saatesanoja", mutta jos laitanen tyhjenee myös salaatin osalta lasta kehutaan. Ruokailun aikana lapselle annetaan pieni leipä ja maitoa, kuten kaikille muillekin, edelleen ilman mitään kehoitusta esim. lautasen tyhjentämiseen.

Kavereiden esimerkillä ja kannustuksella on myös ilmiömäinen voima, silloin jos hoitaja saa lapset mukaan kannustamaan huonosti syövää toveriaan ollaan jo puoli työtä tehty tiellä monipuoliseen ruokavalioon. 

Tokikin syömättömyyden tai nirsoilun taustalla saattaa olla myös esimerkiksi allergiaa tai suun motoriikan ongelmaa, mutta yleensä tästä on muitakin viitteitä, joten jos kyse on normaalipainoisesta terveestä lapsesta en kyllä ruoka(ilu)sotaan lapsen kanssa alkaisi. 

Lisää ajatuksiani mm. http://ipanailoa.vuodatus.net/blog/2337746/ruokailusta/

 

Lappu ovessa


 
Meillä on ulko-ovi aina auki, ja siitä saa kulkea ilman koputteluja ja ovikellon soittoja. Kuistilta eteiseen oleva ovi taas vastaavasti on aina kiinni, jotta koirat eivät pääse kuistille. Kuisti on siis koiravapaata vyöhykettä.

Laitoin tällaisen lapun aamulla kuistin välioveen, josko nyt kaikki muistaisivat / ymmärtäisivät, että eivät laske lasta yksin sisälle, vaan jotenkin ilmoittaisivat tulostaan kuistilla. Aina ei kuule jos joku tulee sisälle, tai ei ihan juuri silloin ehdi vastaan kun ovi käy. Ja toisaalta mikä kiire sinne ovelle olisikaan, koska ainakin meillä kaikki vanhemmat riisuvat lapsensa aamusta (tai ainakin auttavat).

Paperilappunen ei tietenkään poista vastuuta koirista tai lapsista, mutta koska koirat ovat lapsiin nähden todella isokokoisia, enkä halua kenenkään pelästyvän vauhdilla paikalle säntäävää koiraa, niin siellä se lappu nyt on muistutuksena kaikille. 

Sirkushuveja?



Hoitopaikka.net -sivuston keskustelupalstalla yhtenä topicina on ollut jonkin aikaa Hop Lop / Leffat - Kuuluuko mielestänne hoitopäivään? Kuten asiaan kuuluukin vastauksia on puolesta ja vastaan. Yksi vastaus kuitenkin jäi mieleeni ja sitä pohdiskelin jonkin aikaa.

"Ei kuulu. Ei ole tarkoititus että pph ulkoistaa omat tehtävänsä muille tahoille. Ammattitaitoinen pph osaa itse järjestää ryhmälleen toimintaa, hiihdot, luistelut, retket, joissa pph ohjaa ja opastaa, askartelut, musiikkituokiot, nukketeatterit, näytelmät yhdessä lasten kanssa jne. Ei siihen ulkopuolisisa maksullisia ihmisiä tarvita tekemään näitä ihan samoja asioita."


Asiaa nyt jonkin aikaa pohdiskeltuani, en vieläkään ole kirjoittajan kanssa samaa mieltä. Perhepäivähoitajan ammattitaitoa ei mielestäni mitenkään vähennä se, että käyttää hyväkseen ympäristössä tarjolla olevia palveluita. Mielestäni ammattitaitoinen hoitaja nimenomaan ei kuvittele olevansa kaikkien mahdollisten alojen asiantuntija, vaan tarjoaa lapsielle elämyksiä laidasta laitaan. Sopivassa suhteessa toki, sekä pitäen mielessä sen ketä kyseinen retki tms. palvelee. Ei ole mitään järkeä viettää kaikkia päiviä jossakin hoplopeissa sen kummemmin kuin olla joka päivä siinä oman pihan hiekkalaatikollakaan.  Tällaiset "ulkoistetut" retkipäivät ovat varmaan kuitenkin harvinaista herkkua missä tahansa hoitoryhmässä, jo pelkästään siksi, että niistä tulee ylimääräisiä kustannuksia joko vanhemmille, hoitajalle tai vaikkapa kunnalle.

Ammattitaitoinen hoitaja myös käyttää omaa ympäritöään hyödyksi, ja me kaikki kun kuitenkin asumme erilaisissa ympäristöissä, niin meillä kaikilla ei ole mahdollisuutta tarjota lapsille samanlaisia elämyksiä. Esimerkiksi kaupunkiympäristössä on varmaankin enemmän tarjolla teatteri- elokuva- huvipuistomeininkiä, kun taas maaseudulla kylvetään, kynnetään ja puidaan viljaa. Jollekin lapselle voi olla elämys jo sekin kun ei tehdä mitään. Ei siis voi olla absoluuttista oikeaa tai väärää tapaa toimia.

Joskus myös tuntuu siltä, että hoidossa ei voi tehdä sitä tai tätä, koska aina on joku, jonka mielestä se kuuluu kodin tehtäväksi, oli sitten kyse retkistä, teatterista, luistelusta tai vaikkapa herkkujen syömisestä. Aivan kuin hoidossa tehtävä asia olisi jotenkin pois kotona tehtävistä asioista. 
 

Lisäksi silloin kun osallistutaan vaikkapa teatteriesitykseen, on tilanne ja tunnelma ihan erilainen kuin silloin, jos sitä teatteria tehdään omalla porukalla. Ja voin kertoa kokemuksesta, että kyllä se teatteriretkipäivä on ihan täyttä työtä eikä tosiaankaan oman työn ulkoistamista.



Tiistai 13.3.

Aamupäivän ulkoilimme tuulisessa kevätsäässä, ja nyt lapset nukkuvat päiväuniaan.

Tänään onkin lapsilla jännä päivä, kun menemme ihan oikealle valokuvaajalle kuvattavaksi. Kaikilla on kuvausvaatteet katsottuna... paitsi hoitajalla. Päiväunille menimme hyvissä ajoin jotta kaikki jaksavat herätä välipalalle, jotta pääsemme lähtemään ilman hoputtamista. Valokuvat otetaan varahoitoyksikössä, jonne on matkaa ehkä kilometri... ai kuinka ihanan lyhyt matka.

Välipalan jälkeen laitemme kuvausvaatteet päälle ja kampaamme hiukset... onneksi on poikavoittoinen ryhmä... vähemmän pinnejä ja pampuloita wink. Valokuvauksesta lapset lähtevätkin sitten suoraan kotiin ja hoitaja tönää tyhjiä rattaita kotia kohti... ja ihan omalla ajalla...




 

Joskus...


 

Joskus on vaan sellaisia päiviä, ettei mikään ole hyvin... en halua hoitoon... en syö itse... en mene potalle... en pue... en kävele, enkä varmasti ainakaan sinne suuntaan kuin muut... en halua sisälle... en riisu... en syö... en mene potalle... en mene nukkumaan...

Ja tänään on juuri se päivä angry.

Nyt kaikki kuitenkin nukkuvat, ja hoitaja hengähtää hetken ja kerää voimia tulevaan, kunnes kohta taas herätään... en mene potalle... en syö... en pue... en lähde kotiin.

Yritäpä siinä sitten, kun mikään ei ole hyvin.

Hyvää päivänjatkoa